Vakavasti ja varsin perinteisesti vakavista asioista

Kohtalaisen syvissä vesissä sukeltelee Joensuun ylioppilasteatterin Eikä kevät koita. Neljä pienoisnäytelmää käsittelevät masennusta, menetystä, traumaa ja ihmisen selviytymispyristelyjä kukin tavallaan. Ajoittaisesta farssihenkisyydestä huolimatta perussävy pysyy vakavana ja hieman synkkänä. Siellä täällä pilkahteleva toivo on sekin hauras vaikka kirves ei kokonaan lennäkään kaivoon.

Tiina Lampénin ohjaus Rakkaani taivaassa on konkreettisesti, suorastaan rautalangasta vääntävä kuvaus masennuksesta ja pohdinta siitä, voiko menneiden virheiden kanssa elää. Näytelmä avaa pelottavan uskottavan tuntuisesti mekanismeja, joilla masennus manipuloi mielen toivottomaksi ja huonojen ratkaisujen äärelle. Etenkin Maarit Ryynänen jää mieleen hienosta roolityöstä.

Sauna puolestaan hyppää laveampaan kontekstiin ja Ida Käkelän ohjauksessa Anna Ryynäsen ja Tuomas Uusitalon näyttelemät sukulaiset kohtaavat todellisuuden rajoista välittämättä ja pohtivat identiteettiä sekä juuria. Teksti painottuu paljolti Ryynäsen monologimaiseen pohdintaan ja sitä on pääpiirteissään ilo seurata. Aika ajoin Ryynänen tosin juoksee repliikkejään läpi hirveällä kiireellä. Siirisofia Rissasen tulkinta Juice Leskisen kappaleesta Per Vers, runoilija alkaa kovin arkana, mutta kasvaa upeaksi. Koskenniemen kappaleen On suuri sun rantasi autius sovittelu mininäytelmän loppuun tuntuu hiukan päälleliimatulta, vaikka se kaunis onkin.

Kreisibailut puolimatkassa

Jos ensimmäinen puolisko oli vakavamielistä, paikoin suorastaan harrasta pohdintaa, niin toisen puoliskon aluksi hypätäänkin suoraan psykoottisen karvevaalin melskeisiin. Niko Rotkon ohjaamassa Iltasadussa neljä aikuista – osa melkoisen päihtyneenä – yrittää auttaa lasta kuoleman käsittelyssä ja seurauksena on runsas tragikomiikan virta. Uusitalo loistaa tämän tyyppisessä tekemisessä. Muutkin näyttelijät, Rissanen, Pinja Kuntola ja Sanna Maunu tekevät hyvää työtä ja etenkin Rissanen yläluokkaisena suomenruotsalaisena on aksenttia myöten riemastuttava. Iltasadun kontrasti aiemmin nähtyyn on huima, mutta ehkä se on tarpeen kokonaisuuden kannalta.

Matias Kangas tuntuu kirjoittavan itsestään viimeisessä näytelmässä No mikäs tässä. Marja Kuokkanen on ohjannut hänen kirjoittamansa näytelmän, jossa hän esittää myös pääroolin. En minä tiedä tämän omaelämänkerrallisuudesta, mutta sen tuntu on joka tapauksessa vahva. Se tuo tekstiin syvyyttä ja koskettavuutta. Toisaalta teksti lipsuu vähän jonkinlaisen hoiva-ammatillisen harjoituksen tuntuiseksi. Sama ongelma vaivaa myös ensimmäistä mininäytelmää kohdassa, jossa Kankaan roolihahmo yrittää tukea masentunutta. Metsässä liikkumiseen kehottava, vain pinnallisesti kuunteleva ja etäinen psykologi (Ryynänen) kiteyttää jotain karua tästä ajasta. Viesti välittyy alleviivaamatta. Kenties käsikirjoitus olisi kaivannut vielä hiukan hiomista ja sorvaamista, mutta vaikuttava teksti näinkin. Ja Kangas tulkitsee lopuksi kappaleensa Eikä kevät koita vavahduttavan hienosti.

Eikä kevät koita on melkoisen perinteistä teatteria, jossa ei paljoa kikkailla ja yritetään sanoa tärkeitä asioita. Toteutus ei haasta, mutta sisältö onkin sen verran rajua kamaa, että ehkä hyvä niin. Paljon tärkeää asiaa.

Joensuun ylioppilasteatteri: Eikä kevät koita – 4 pienoisnäytelmää. Ensilta taidekeskus Ahjossa 7.12.