Niin kuin taivaassa palauttaa taas uskoa kaupunginteatteriin

Stalinin lehmiä lukuunottamatta viime syksy oli Joensuun kaupunginteatterissa melkoista rämpimistä. Iivana Julma ja Rouva Stroganova jättivät kumpikin varsin ankeisiin fiiliksiin. Tämä kevät sen sijaan yllätti iloisesti. Niin kuin taivaassa on arveluttavista lähtökohdistaan huolimatta aivan erinomaisesti ohjattu, upeasti lavastettu, hienosti näytelty ja vieläpä kauniisti laulettu esitys.

Arveluttavilla lähtökohdilla en tässä tarkoita mitään kovin pahaenteistä tai dramaattista. Tarkoitan sitä, että olin etukäteen hyvin vähäisesti perehtynyt siihen, mistä on kysymys. Sitten kun tiedossa on faktoista lähinnä, että näytelmä kertoo kyläkuorosta ja että se on musiikillinen draamakomedia, niin teatteriin marssii odottaen taas yhtä kesäteatterikappaletta. Tämä olikin jotain aivan muuta.

Ennakkotiedoissa, joihin en siis perehtynyt, kerrotaan:

”Tarinassa pieneen, pysähtyneeseen kylään saapuu kuuluisa, mutta loppuun palamisesta kärsivä kapellimestari Daniel Dareus.

Hän ostaa vanhan kyläkoulun ja asettuu sinne asumaan. Tulokas saa kyläläisiltä ristiriitaisen vastaanoton – siinä missä toiset odottavat sateentekijää, toisia epäilyttää eri puusta veistetty maailmanmatkaaja. Pian Daniel huomaa johtavansa kylän kuoroa, joka alkaa omaperäisten harjoitusmetodien avulla löytää riveistään aivan uusia puolia.”

Näistä aineksista on saatu leivottua kaunis, tyylikäs ja kepeän hauska, mutta silti hienosti isoja asioita käsittelevä esitys, joka puree hyvin täällä idässä vaikka tuleekin lännestä. Maaseudun väen tyypittely on sopivan taidokasta, eivätkä henkilöt typisty karikatyyreiksi. Silti hahmoissa on takuuvarmasti paljon tuttua pohjoiskarjalaisissa kylissä aikaansa viettäneelle.

Musiikki taas viittaa välillä jopa jonnekin kaukoitään eikä näytelmää edes yritetä liian tiukasti juurruttaa paikallisiiin multiin. Tapahtumat tapahtuvat alkutekstiä noudatellen Ruotsissa.

Kohdat, joissa kyläkuoro laulaa ovat pääpiirteissään oikeasti hienoa kuultavaa. Kylmät väreet kulkevat selkäpiissä kun se yhteinen ääni eräässäkin kohtauksessa löytyy. Mukana näytelmässä toki on Laulutuuli-kuoron väkeä, joten jotain on lupa odottaakin.

Näyttelijät tekevät hyvää jälkeä ja pitkästä aikaa oikein pysähdyin Kai Paavilaisen taidon äärelle. Hillitty, estynyt ja kipuileva roolihahmo elää tavattoman kauniisti Paavilaisen käsittelyssä. Toinen upea roolisuoritus on Markku Maasillan koskettavasti ja ihmistä kunnioittavalla, jopa rakastavalla tavalla tulkitsema kylähullu Tore. Eikä muissakaan roolitöissä pahaa sanottavaa ole sanottavana. Vieraileva ohjaaja Johanna Freundlich on selvästi osannut ottaa tämän ryhmän haltuun.

Tämä oli kyllä sellainen iloinen yllätys, joka saa palaamaan Joensuun kaupunginteatterin katsomoon ajoittaisesta leipääntymisestä ja kyynistymisestä huolimatta. Kiitos.