Lasisydän on rohkea ja kaunis harjoitelma Joensuun ylioppilasteatterilta

Hankalasta alusta ja joistakin muista ongelmistaan huolimatta Joensuun ylioppilasteatterin syyskauden avaus Lasisydän on ilahduttava esitys. Miiru Mikkosen ohjaustyö on soviteltu hyvin sille käytössä olevaan tilaan ja näyttelijöistä on saatu kaivettua esiin läsnäoloa ja vilpittömyyttä.

Tl;dr? Katso video

Kyseessä on jonkinlainen surrealistinen episodi, josta on hiukan vaikea sanoa, että tapahtuuko se Miska Tanskasen roolihahmon pään sisällä vai onko kyse jostain muusta. Tarina kiteytyy järjen, muistin, ajan ja tunteen väliselle kamppailulle, jossa näyttää aina kuolevan joko järki tai tunne. Aika kaikessa hiukan vinksahtaneessa selittämättömyydessään ja muisti hoivaavassa tukahduttavuudessaan luovat kehyksen tälle kylmän järjen ja intensiivisen tunteen väliselle kamppailulle. On vaikea sanoa, onko dramaattinen loppu onnellinen vai ei. Lopetus on silti tyylikäs.

Ilmeisesti on ajateltava pääroolina Tanskasen hahmoa, joka kipuilee tämän kaiken kamppailun keskipisteessä. Toisaalta hahmo sitten kuitenkin makaa taustalla sängyssä puolisen näytelmää, joten hänen keskeisyytensä näytelmässä romutetaan. Tekstissä on paljon pitkiä monologimaisia repliikkejä, joiden monipolvisuudesta kertoo sekin, että kuiskaajalle on tarvetta kerran jos toisenkin. Tekstissä olisi kenties vielä ollut hiomisen ja kiillottamisen varaa, jotta se olisi saanut enemmän iskevyyttä. Aika ajoin kerronnassa oli hiukan hankalaa pysyä kärryillä.

Dramaturgian ongelma on siinä, että pitkälle näytelmään katsoja joutuu arvailemaan mistä on kyse. Vasta puolivälin tuntumassa alkavat asiat hahmottumaan enkä ole ihan varma palveleeko tämä arvuutteluun pakottaminen parhaalla tavalla kokonaisuutta,

Tanskanen tekee ansiokkaan roolityön siitäkin huolimatta, että se ei ole järin helppo. Hänen on kyettävä luomaan pienillä eleillä paljon intensiteettiä samalla kun katsoja vasta yrittää ymmärtää, mistä on kyse. Pääpiirteissään se onnistuu hyvin, mutta välillä hän tuppaa juoksemaan repliikkejä läpi sellaista tahtia, että artikulointi puuroutuu.

Muista näyttelijöistä nousee esiin Anni Porspakka herkällä, ilmeikkäällä ja kepeän ilmavalla näyttelijäntyöllään.

Tilankäyttö näytelmässä on tyylikästä ja hallittua. Lavakuva on sopivan tiivis ja hyvin hallittu. Väen talo on epäilemättä ongelmallinen tila näytelmille, mutta tähän, kuten moniin muihinkin ylioppilasteatterin näytelmiin se sopii hyvin. YT on tehnyt tilasta puutteineenkin hienosti omansa.

Lasisydän on hyvin lyhyt. Näytelmä taidettiin hoitaa läpi selvästi alle tunnissa. Lyhyt kesto, inspiroitunut tunnelma ja hienoinen hapuilu loivat esitykseen vähän harjoitustyön tuntua, mutta se ei haittaa. Kokemus on miellyttävä ja esitys jättää katsojan purtavaksi kiehtovan teoreettisen kehyksen, jota ajatukset tahtovat väkisin lähteä soveltamaan sekä ihmisen sisäiseen maailmaan että yhteiskuntaan.

Vikoineenkin rohkea ja kaunis veto.